Kuin maailman viimeinen olisi
päivä poltti asvalttiin reiän
En tiennyt että niin kävisi
päivät vain äkkiä hävisi

Me puhutaan, et tunne ei saa hukkuu taitoon
Eikä teosta väärää tee se, et se on laiton
Eikä meistä tuu sellaisia kuin nuo tuolla
Jotka rientää töihin, pelkää kuolla

Ei, mä en tiennyt, että sä
Muuttuisit niin äkkiä
Ja että muut katoaisi
Ja että mä en unohtaisi

Se kesä siis oli viimeinen
ja me tiedettiin: se loppuu
Niin verivala tehtiin
Ja sormenpäihin kun pistettiin
se sattui, sattui meidän sydämiin

Pitää sanoo: "Soitellaan!"
Niin tehdään.
Mut ei silti kuitenkaan.

Syksyllä en tuu enää uudestaan.

>>

Jotenkin tuntuu, että laulun pätkä on ihan kuin omasta elämästäni. Kolissut koko vuosi menemään samalla kuohunalla. Enkä totisesti tiennyt, että näin pääsisi käymään. Niin vain se teki tepposet ja asiat vinksahti. Vähän niinkuin joki. Meidän talon vieressäkin on joki. Se on hauska, meidän kohdalla on akanvirta. Akanvirraksi kutsutaan sellaista virtaa, jossa vesi virtaa samassa joessa eri suuntiin. Ensin se joki liplattelee nätisti yhteisymmäryksessä jokaisen pisaransa kanssa. Meidän kohdalla se tekee tenkkapoon ja rupeaa niskoittelemaan. Toisella puolella osa vedestä lähtee väkisin vastakarvaan ja jossain vaiheessa koko joki haarautuu. Näin kävi meillekin ja voin kertoa, että sellainen ei ole ihan tuskatonta. Se on kuin sinusta kiskaistaisiin osa pois, jonka kanssa olet elänyt yhdessä vuosia. Ihan kuin sinut revittäisiin kahtia. Raa'asti riekaleiksi ja ripotellaan suolaa haavaan.

Ja minä olisin voinut kai tehdä jotain. Tietenkin olisin. Ja vaikka yritänkin itselleni uskotella, että en tiennyt, niin silti tiesin koko ajan tasan tarkkaan, mitä. Ja sitten minä aloin vihata. Minä vihasin sen kaiken kauniin rumaksi ja mustasin muistoja. Vaikka oikeasti minulla on sairas ikävä. Mutta en minä voi itkeä enää, minä päätin ettei yhtäkään kyyneltä tämän takia enää valu silmistäni. Joskus asioille ei vain voi mitään. Joskus jotkut asiat vain menevät niin kuin ne menevät. Ehkä se on kohtalo, ehkä sattumaa. Ehkä täysin tarkoituksetonta ehkä ei. Mutta eihän sillä ole väliä? Väliä on vain sillä, että niin tapahtuu niinkuin tapahtuu. Sitä sanotaan, että virheistä oppii. Eikä tee samaa virhettä toistamiseen. Miksi minä en opi? Miksi minä teen ne samat virheet?

Jos kerta oli joku josta välittää, mikse antanut itselleen lupaa siihen? Ei se koskaan olut minulle yhdentekevää. Silloin sitä vasta tajuaa kuinka paljon jotain on rakastanut, kun menettää sen.