Miksen tunne olevani missään kotona? Miksen tunne kuuluvani minnekään? Minua turhauttaa tämä, maa polttelee jalkojen alla kuin seisoisin tulisilla hiilillä. Pikku-Suomi alkaa tuntua liian ahtaalta ja rahat ahdistaa. Ihan kuin olisin nurkkaan ajettu eläin. Tuo tunne hälvenee ohueksi sumuksi taustalle silloin, kun saan tuulta siipieni alle. Haaveilen vain vapaudesta, mitä en koskaan ole saanut. Asun sijaisperheessä, joten elämäni on melkoisen kahlittua ja tekemisiäni syynätään melkein suurennuslasin kanssa. Voi miten toivoisin voivani nostaa kytkintä ja painaa kaasupohjassa jonnekin kauas miettimättä yhtään mitään, mitä teen tai minne menen. Antaisin vain elämänvirran kuljettaa eteenpäin ja nauraa kohti aurinkoista taivasta tuulen tuivertaessa hiukseni sekaisin.
   En minä ole niitä ihmisiä, jotka viihtyvät rauhallisessa perheidyllisessä ja haluavat juurtua loppuelämäkseen johonkin kiinni. En tahdo olla riippuvainen mistään, enkä minä olekaan. Tai olen minä. Riippuvainen ihmisistä ja haaveista. Niitä ilman en voisi olla, vaikka haluankin kasvattaa selkääni siivet, yhtä uljaat kuin kotkalla ja lentää muuttolintujen parvessa etelään.

Unelmoin aina saavani seilata pitkin meriä. Rakastan merta, yksi maailman ihanimpia asioita. Ihan sattuu, kun muistan ne jokakesäiset reissut jäämerelle, kun sain seisoa kymmenien metrien korkuisella kalliolla ja katsella merta silmänkantamattomiin. Ympärilläni vain vuoristoa ja merta, puhdas, koskematon luonto ja minä. Ei ketään muita. Olisin voinut lähteä purjehtimaan vaikka kaarnanpalasella ulapalle. Minä kaipaan sitä vapauden tunnetta, mikä aina silloin tällöin saa minut valtaansa. Mutta kyllä tästä vielä joskus polkaistaan elämä käyntiin. Ei ne minua kesytä.

Now, bring me that horizon.